Kuukauden luetuimmat

Ja oikeastaan koko viime vuoden luetuimmat teokset, suorastaan puhkipahkiluetut, tulevat tässä:

Leena Junnilan Kot! Sanoo kana (WSOY: 2011) ja Lits läts lätäkkö! (WSOY: 2013).

Kuvakirjoja siis, pikkulapsille. Ihan pienille vauvoille jopa. On nimittäin niin, että rehellisyyden nimissä olen viime aikoina pitänyt käsissäni kuvakirjaa paljon useammin kuin aikuisten romaania.

Lapseni näki noin kahden kuukauden ikäisenä ensimmäisen kerran Leena Junnilan Kot! Sanoo kana -katselukirjan, ja se oli siinä. Kirja, ja etenkin sen tipuja käsittelevä aukeama, saivat vauvan jakamattoman huomion:

Muutamaa kuukautta myöhemmin tipuaukeaman piip-piip-piip houkutteli ilmoille hillittömiä vauvakikatuskohtauksia. Kentältä kuuluu, että tiput ovat muidenkin vauvojen ja taaperoiden suosiossa siitäkin huolimatta, että kirjan pääosassa on mukamas joku kana.

Leena Junnila on ilmeisesti tutkinut paljonkin sitä, millaisiin kuvioihin, väreihin ja muotoihin ihan pikkuiset vauvat mieluiten kiinnittävät huomiota. Kot! Sanoo kanaa on meilläkin luettu (ja syöty) niin ahkerasti, että suurin osa sivuista on irronnut aikaa sitten.

Viime vuonna ilmestyi yhtä veikeä jatko-osa, Lits läts lätäkkö, joten pitihän sekin saada. Jatkista onkin luettu (ja syöty, vaikka sen vaiheen piti neuvolan mukaan jo olla mennyttä) vähintäänkin yhtä ahkerasti kuin Kanaa. Lätäkössä on Kanaan verrattuna enemmän tekstiä: pieniä loruja ja lauseita, kimalaisen surinaa, lätäkön lätinää ja pienten siilintassujen sipsutusta. Välillä kuvitus on myös ensimmäistä kirjaa yksityiskohtaisempaa, niin että vanhempikin lapsi jaksaa katsella. Vuodenkierto antaa kirjalle myös tarinan.

Laiskan ääneenlukijan suosikki on toukkaloru, jossa saa haukotella ja sanoa krooh-pyyh:

Lapseni on nyt melkein 1,5-vuotias ja katselee kuvia ja kuuntelee loruja mielellään. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kymmeniä kertoja. Eikä kyllästy ikinä. Täytyy sanoa, että minä en kyllä osoita moista uskollisuutta yhdellekään lempikirjoistani. Harvoin luen mitään kahta kertaa.

Nyt lapsi on höyhensaarilla, kello ei ole vielä sataa ja huomenna on vapaapäivä. On siis hetki omaa aikaa [insert Jim-kanavan vanha tunnari]. Lähden siis Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan Tuulen varjoon, jo toista kertaa. Siitä lisää myöhemmin.